Lisärakennus yhdistää muodonantonsa ja materiaaliensa avulla ympäröivän kaupunkikuvan erilliset osat kokonaisuudeksi. Helsingin Sanomien ulkoasutoimittaja Carl Henning kirjoitti kolumnissaan (HS 14.11.2003): Seison marraskuun pimeässä tihkuillassa Mannerheimintien reunassa, Paasikiven muistomerkin edessä. Katse kiertää niin sanotusta Hankkijan talosta Eduskuntatalon uuden lisärakennuksen valaistun työmaan kautta Eduskuntataloon ja Kiasmaan –– tähänhän on syntymässä komea aukio. Yhtenäinen, tämän vuosituhannen tyyliin –– Vihdoinkin Eduskuntatalo on tulossa osaksi kaupunkia. Enää se ei näytä seistä törröttävän Ceauşescun haamupalatsin tavoin irrallaan muista, ainoana jalustanaan törkyinen ratapiha.
Rakennus on mittavaan tilaohjelmaansa nähden pienikokoinen, ja edustavimmat tilat sijaitsevat maantason alapuolella. On tunnustettava, että paikan maanalaisuutta ei huomaa. Korkeuteen kohoavasta, kartiomaisesta lasiseinästä tulviva luonnonvalo antaa suurenmoista avaruutta, ja ylhäältä katosta näkyvät aurinko, kuu ja tähdet
, kirjoitti Antti Nuortio (Glorian Antiikki 1/2006). Sisätilojen verhoilussa hallitsevat pääosin suomalaiset puu- ja kivilajit. Mustapoppelit, jotka jouduttiin tontilta kaatamaan, jatkavat elämäänsä maanalaisen kabinetin seinissä.
Eduskuntatalon lisärakennuksesta järjestettiin avoin kansainvälinen arkkitehtuurikilpailu 1998–99. Tontilla sijaitsi ennestään 1970-luvun alussa rakennettu yksikerroksinen ravintola Pikkuparlamentti sekä ryhmä mustapoppeleita ja muuta kasvillisuutta. Kilpailun tulosta pidettiin yleisesti onnistuneena, mutta hanke synnytti myös kiivasta keskustelua Helsingin Sanomien pääkirjoitusta (17.06.1999) myöten, jossa pahoiteltiin Etu-Töölön henkireiän
tuhoutumista. Talon rakentuessa soraäänet vähitellen vaimenivat.
Ympäristö saneli suunnittelulle tiukat reunaehdot. Ympäröivät kadut ja ratakuilu rajasivat tontin teräväkulmaisen kolmion muodon. Läheiset rakennukset olivat itsenäisiä monumentteja ilman yhdistäviä tekijöitä. Uudisrakennuksen korkeus määrättiin asemakaavassa, eikä sen massoittelu saanut kilpailla Eduskuntatalon kanssa. Tilaohjelma käsitti muun muassa kolmisensataa työhuonetta, ravintolan ja kokoustiloja. Ratkaisu oli talon jakaminen osiin ja kerrosten upottaminen maan alle, jonne tuodaan päivänvaloa 30 metriä korkean, ylöspäin avartuvan lasikattoisen atriumpihan kautta. Maanalaisiin kerroksiin on sijoitettu ravintola ja kokoustiloja sekä 90 metrin mittainen Eduskuntataloon johtava yhdyskäytävä.
Maanpäällisen kolmiomaisen volyymin julkisivut on verhottu tummilla käsinlyödyillä tiilillä, jotka liittävät uudisrakennuksen viereiseen Hankkijan taloon. Toiseen, kaarevaan massaan asennettiin kaksoislasijulkisivu, jota rajaavat punertavat graniittimuurit. Kaareva muoto viittaa vastapäisen Eduskuntatalon istuntosaliin ja 1970-luvun laajennukseen, kivilaji sen julkisivuihin. Kaikki työhuoneet saavat päivänvaloa. Lasifasadin kautta kansalaiset voivat seurata edustajiensa työskentelyä. Pohjakerroksessa on yleisötila kahviloineen.
Siron maanpäällisen hahmon ansiosta aiempaa laajempi tontinosa voi toimia kaikille avoimena oleskelupuistona, jonka saavutettavuus parani kun maanpinnan korkoa nostettiin ympäröivien katujen tasolle.
Brittiläinen arkkitehtuurikriitikko Jonathan Glancey vieraili talossa vuonna 2005 ja kuvaili kokemuksiaan seuraavasti: Kansanedustajien sisäänkäynti, joka on jalkakäytävän tasolla siveän tiilipylväikön katveessa Mannerheimintien puolella, on harkitun matala ja todella vaatimaton. Mutta kun astuu rakennuksen ytimeen sijoittuvaan korkeuksiin kohoavaan atriumiin, paljastuu suuri, suorastaan nerokkaasti toteutettu tavoite. Tämä rakennus hämmästyttää ja virkistää mieltä voimallaan. Sisätila hehkuu päivänvaloa silloinkin, kun kaupunki on lumen peitossa ja päivä lyhyt kuin votkalasi.
(The eyes have it/ Silmiä hivelevää, The Guardian 7.2.2005).
Talon katolle asennettiin toukokuussa 2017 aurinkovoimala.
