Lepakko Ilmarinen

Suomen Väri- ja Vernissatehdas Oy rakennutti vuonna 1940 Ruoholahteen kaupungilta vuokraamalleen tontille maalivaraston. Länsiväylän valmistuessa 1965 rakennus jäi liikennevirtojen taakse, ja kun tontin vuokrasopimus kaksi vuotta myöhemmin päättyi, tehdas siirsi kaikki toimintansa Korsoon. Samaan aikaan Pohjoiselta Makasiininkadulta puretun yömajan 500 asukasta joutui taivasalle ja syksyn ankarien yöpakkasten takia moni paleltui kuoliaaksi. Ratkaisu piti löytää nopeasti, ja niin entisestä maalivarastosta tuli asunnottomien alkoholistien hätämajoitustila, joka tunnettiin Liekkihotellina ja Lepakkoluolana. Yömaja tyhjennettiin lopulta kesällä 1979 ja se jäi joksikin ajaksi vaille käyttöä, kunnes nuorisojoukko ja Elävän musiikin yhdistys Elmu valtasivat sen. Talon nimeksi kiteytyi Lepakko ja siellä toimivat muiden muassa Radio City, teatteri Viirus ja Aira Samulinin tanssikoulu. Elmun kaupungin kanssa solmima vuokrasopimus Lepakossa päättyi 1999, ja yhdistys sai korvaavat tilat Hietalahdesta. Uusien liikennejärjestelyjen takia rakennus oli purettava.

Jo vuonna 1997 julkisuudessa esiteltiin rakennusliike SRV Viitoset Oy:n ideoima hanke High Tech Center, jota kaavailtiin Lepakon tontille. Hankkeen sisällöksi määriteltiin toiminta korkean teknologian yritysten keihäänkärkenä, yritysjalostamona, jossa uutta teknologiaa käyttävät pk-yritykset sekä suurten yritysten tuotekehitys- ja pilottiprojektit voisivat kasvaa ja kansainvälistyä. Ytimen olisi muodostanut informaatioteknologian keskus, jossa olisi suunniteltu tietoverkkoja ja tietoteknologiaa sekä alan tuotteita ja palveluja. Myös korkeakoulut ja tutkimuslaitokset haluttiin saada mukaan. Nokia kiinnostui suunnitelmasta, minkä jälkeen projektia kehitettiin tulevan omistajan tarpeita vastaavaksi. Rakennuksen ollessa melkein valmis Nokia kuitenkin päätti myydä kiinteistön. Keskinäinen Vakuutusyhtiö Ilmarinen osti Lepakon uudeksi toimitalokseen ja muutti saman lasikaton alle viidestä eri toimipisteestä.

Rakennuksen pääsisäänkäyntiaukio on tontin lounaiskulmassa, lähellä bussipysäkkejä, metroasemaa ja kevyen liikenteen väyliä. Autoliikenne on johdettu Länsiväylän alitse kellaripysäköintiin. Vilkasliikenteisten väylien vastapainona rakennusta ympäröivät itä- ja pohjoispuolella laajat puistomaiset alueet: Hietaniemen hautausmaa ja Lapinlahden entisen sairaalan miljöö meren tuntumassa.

Rakennuksen julkisivumateriaalit ovat lasi, emalipintaiset koboltinsiniset teräskasetit sekä teräspoimulevyt ja polttomaalatut alumiinisäleet. Porras- ja hissitornien sekä päätyjen siniset vertikaalipinnat vuorottelevat teräksenharmaiden horisontaalisten toimistofasadien kanssa. Rakennusosien välisiä sisäpihoja rajaavat muurit ja ajotunnelin näkyvät seinät ovat liuskekiveä. Länsi- ja eteläpuolella on kaksoisjulkisivu jäähdytysenergian säästämiseksi ja Porkkalankadun ja Länsiväylän liikennemelun vaimentamiseksi.

Pääsisäänkäynnin vastaanotosta avautuu näkymä isoon lasiaulaan, jossa on sininen 198-paikkainen auditorio ja kahvila. Toinen vastaavan kokoinen aula toimii henkilökunnan ravintolana. Aulojen päädyissä ovat siniset stucco-käsitellyt hissitornit sekä lasiset kierreportaat, jotka johtavat toimistosiipiä yhdistäville lasisilloille. Lattiamateriaalina on käytetty teollisuustammiparkettia, laidoilla mustaa liuskekiveä. Kokous- ja kabinettitilat sijaitsevat aulojen ja sisäpihojen ympärillä. Vierasliikenne on rajoitettu ensimmäiseen kerrokseen.

Toimistokerrokset jakautuvat noin 700 m²:n yksiköihin, jotka voivat toimia itsenäisesti siltojen ja hissiyhteyksien varassa häiritsemättä toisiaan. Osat muuntuvat järjestelmäväliseinillä joustavasti avotilasta koppikonttoreiksi ilman, että alakattoa, ilmastointia, jäähdytinpalkkeja tai valaistusta tarvitsee muuttaa. Nokian aikoinaan tekemä investointi rakennuksen muuntojoustavuuteen teki Ilmarisen tilojen soveltamisen Lepakkoon nopealla aikataululla mahdolliseksi.

Vuonna 2016 rakennuksen katolle asennettiin Helsingin suurin kiinteistökohtainen aurinkovoimala: noin 750 aurinkopaneelia, jotka tuottavat sähköä toimistorakennuksen omaan kulutukseen.

Lisätietoja Wikipediassa ja Helsingin Sanomien numerossa 1.12.1997.